Ensimmäinen konedirektiivin liitteen 1 yleisistä periaatteista koskee riskin arviointia. Kuitenkin kunnollisen ja kattavan riskinarvioinnin tekeminen näyttää välillä olevan koneenrakentajille jonkinlainen kompastuskivi. Jostain syystä riskinarviointi ei tahdo nivoutua luonnollisella tavalla koneen suunnitteluprosessiin. Se saatetaan tehdä esimerkiksi vasta loppuvaiheessa, jolloin kaikki ratkaisut on jo lyöty lukkoon ja arvioinnin tulokset jäävät hyödyntämättä. Tällöin ainoastaan vähemmän tehokkaat suojaustoimenpiteet, kuten suojaavat laitteet ja varoitukset ovat enää tehtävissä ilman suuria kustannuksia, eikä konedirektiivin periaate suojaustoimenpiteiden ensisijaisuusjärjestyksestä täyty. Usein riskinarvioinnit ovat myös liian suppeita ja niistä puuttuu systemaattinen lähestymistapa, jonka vuoksi osa vaaroista jää tunnistamatta. Pahimmillaan riskinarviointi on jäänyt kokonaan tekemättä.
Konedirektiivin lähestymistavassa riskinarvioinnin tulisi ohjata suunnittelua. Sen perusteella määritellään, mitä olennaisia terveys- ja turvallisuusvaatimuksia koneeseen on sovellettava ja valitaan sopivat suojaustoimenpiteet. Tämän vuoksi alustava riskinarviointi tulisi tehdä jo konseptivaiheessa. Kysymys ei ole ”pelkästään” turvallisuudesta, vaan oikeilla valinnoilla alkuvaiheessa säästetään myös rahaa. Suunnittelun edetessä konseptivaiheen riskinarviointia täydennetään ottamalla tarkasteluun mukaan valittuja ratkaisuja ja saadaan lopulta valmiin koneen riskinarviointi. Näin toteutuu konedirektiivin edellyttämä iteratiivinen prosessi.
Yhdenmukaistetun standardin olemassaolo ja koneen rakentaminen sen mukaan voi johtaa ajatukseen, ettei riskinarviointia tarvitse tehdä. Tämä ei kuitenkaan pidä aivan paikkaansa. Yhdenmukaistetun standardin soveltaminen kyllä helpottaa riskinarviointia. Ainoan A-tyypin standardin EN ISO 12100 soveltaminen varmistaa, että riskin arviointi suoritetaan konedirektiivin yleisten periaatteiden mukaisesti. Tiettyyn turvallisuusnäkökohtaan tai suojaustekniseen laitteeseen liittyvää B-tyypin yhdenmukaistettua standardia sovellettaessa riskinarvioinnilla varmistetaan, että standardissa esitetty ratkaisu soveltuu ja on riittävä kyseessä olevalle koneelle. Konekohtaista C-tyypin yhdenmukaistettua standardia sovellettaessa voidaan standardin kattamien konedirektiivin olennaisten terveys- ja turvallisuusvaatimusten olettaa täyttyvän. C-tyypin standardi ei kuitenkaan välttämättä kata kaikkia koneeseen liittyviä vaatimuksia. Se on varmistettava riskinarvioinnilla. Tällä hetkellä ilmestyvissä standardeissa ZA-liite tarjoaa sovellettavien vaatimusten tunnistamiseen huomattavasti aiempaa enemmän apua.
Riskinarviointiin on olemassa lukuisa määrä erilaisia menetelmiä, joilla voidaan tunnistaa vaaroja ja arvioida riskin suuruutta. Jotkut vaarantunnistusmenetelmät ovat yleiskäyttöisiä, jotkut soveltuvat paremmin tietynlaisille vaaroille ja tapahtumille. Monia menetelmiä on myös standardisoitu, joka antaa lisää luottamusta niiden käyttämiselle. Konedirektiivi ei määrittele, millä menetelmällä riskinarviointi on tehtävä. Se määrittelee ainoastaan tietyt vaiheet, jotka on käytävä läpi, iteratiivisen lähestymistavan sekä suojaustoimenpiteiden periaatteellisen ensisijaisuusjärjestyksen.
Systemaattisen riskinarvioinnin liittäminen luontaiseksi osaksi koneen suunnittelua vaatii jonkinlaista perinteisen suunnitteluprosessin uudelleenajattelua. Riskinarviointi ei voi olla suunnittelusta irrallinen osa, vaikka siinä tarvitaankin myös muiden kuin koneen suunnittelijan näkemyksiä. Yhdistämisessä on varmasti haasteita, muutenhan kaikki sen osaisivat. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia niiltä, jotka ovat tässä onnistuneet.
Kirjoittaja: Jukka Laaksonen
